The Truman Show

New Mexico on aikoinaan rikastunut kaivostoiminnalla. Yrittäjiä on ollut pienempiä ja suurempia, ja toimintaan liittynyt villin lännen toimintaa, jossa pyssyt ovat paukkuneet. Tänään ajoimme Demingistä Silver Cityyn, joka on aikoinaan menestynyt hopeakaivoksella. Odotimme entiseltä kaivoskaupungilta enemmän rappiota, aavikkopalloja ja kuumuutta, mutta toisin kävi.

Kaupungin keskusta on vanha "historiallinen alue" aka Historical District kuten vanhat keskustat täällä on merkitty. Monissa kaupungeissa slummiutunut historiallinen keskusta on puhallettu henkiin remontoimalla rakennukset julkisilla varoilla ja vuokraamalla liiketilat käsityöläisille, kahvilanpitäjille ja antiikkikauppiaille. Silver Cityssä tuoreen maalin saattoi haistaa, mutta tunnelma oli eläväisempi. Meininki oli oikeastaan häiritsevän elokuvamainen, kuin suoraan Truman Show:sta.

Tuskin olimme saaneet Möhkön oven lukkoon, luoksemme pyöräili nainen huudellen Excuse me, paljonko kello on. Kerroin, että kello on puoli yksitoista, ja kiitettyään, nainen pyöräili työmiehen hymy vilkkuen kulisseihin.   

Silver City sijaitsee vuoriston kainalossa, ja sateella vettä vyöryy kaupunkiin. Kaupungissa jalkakäytävät on vedenhallinnan vuoksi rakennettu niin korkeiksi, ettei liian lähelle ajetun auton vanteille käy vahinkoa, mutta puskurit ovat tiukilla. Myös keskustan pääkatu Main Street on aikanaan uhrattu vesikouruksi, ja se on saanut nimen Big Ditch.

Kaktukset mallia "Mikki Hiiri" kukkivat ison jontkan reunalla.

Elämä Truman Show:n lavasteissa jatkui edelleen absurdina savolaisille. Meitä tervehdittiin, huomioitiin antamalla tietä, mutta epäamerikkalaiseen tyyliin kukaan ei käynyt kysymässä, mistä tulemme. Eräs mies tervehti meitä kastellessaan pihansa ruusuja. Kun vastasin hänelle, että hänellä on hienot ruusut, mies meni ihan hämilleen ja kiitti jotenkin epäamerikkalaisen vaatimattomasti. Tämän on pakko olla leffalavaste.



Elokuvaa tai todellisuutta, niin oikea kotiin tuliainen saatiin mukaan paikallisen antiikkikaupan ja ekotorin yhdistelmästä. Vastaavasta Cola-laatikosta maksoin 70€ Varkaudessa viime syksynä. Sille kaveri hankittiin nyt 40 dollarilla. Suomalainen "Juo Coca-Colaa" saa kansainvälisen ystävän "Drink Coca-Cola".

Ajoimme Silver Citystä 356-tietä 152-tielle, ja matkalla ohitimme Chino Mine -kuparikaivoksen. Kaivos näkyy mailien päähän, ja sen seinämät ovat värikkäät ja sateen kuvioimat.


Toiminnassa olevaa kaivosta olisi ollut mielenkiintoista päästä seuraamaan lähempääkin. Lähellä Santa Ritaa on levike ja katselupaikka opastetauluineen, mutta se oli suljettu ilmeisesti tietyön vuoksi. Niinpä jouduimme tarkkailemaan kaivosta hieman kauempaa aidan raosta.

Ajoimme 152-tietä vuoriston kautta Hillsboroon. Sää vuoristossa on raikkaampi ja luonto on käsinkosketeltavan lähellä. Yksi luontokappale melkein käveli pyörän alle, mutta onneksi kuski oli hököllä ja luontokappalekin älysi loikata metsään.


Reittimme johti läpi Gila National Forest -luonnonpuiston, jossa on ollut salaman sytyttämä metsäpalo viisi vuotta sitten. Aluskasvillisuus on alkanut kasvaa mukavasti, mutta hiiltyneet puunrungot muistuttavat tuhosta vielä useamman vuoden ajan.



Iltapäivällä vaihdoimme osavaltiota New Mexicosta Texasiin, ja kävimme osavaltion vierailukeskuksessa, Welcome Centerissä. Welcome Centerit ovat huippupaikkoja, koska sieltä saa ilmaisia karttoja ja esitteitä, neuvontaa ja siistit wc-tilat. Meillä on käytössä mobiilinetti karttapalveluineen, hotellitarjouksineen ja tripadviisoreineen. Savolainen ei myöskään liemmin kaipaa muiden neuvoja minne mennä. Mutta vessoja ei netistä vielä järjesty. Kun pysähdyimme kymppitien vierailukeskuksessa, saimme karttojen lisäksi kunnon naurut, kun paikallinen opas esitteli meille postikorttikokoisen Dallas-oppaan. "Yeah, Dallas has money, but still they deliver this small book. You can have it, if you still want it. You will need a magnifying glass to read it." Opaskirja lähti mukaan ja opi siitä, että pysähtäminen kannattaa aina.

Saavuimme El Pasoon, joka rajautuu Rio Grande -jokeen ja joen takana on Meksiko värikkäine pikkutaloineen. Vielä emme paljon tiedä täkäläisestä yhteiselosta, mutta toivottavasti opimme tietämään. Jollei tällä reissulla niin seuraavalla. Los Angelesin maalaiselämän jälkeen El Pason meno on vauhdikasta ja kirjavaa. Katukuvassa oli jos jonkinlaista kuljetusta, eikä nopeusrajoituksista ole tietoakaan.

Laquinta Inn hotellimme sijaitsee Lomaland (!) Drivella moottoritien varressa. Meille yritettiin ensin tarjota tupakoitua huonetta, mutta onneksi savuton huone järjestyi. Hotellin Ultra Fast Internet ei ole kovin ultranopea, mutta sain sentään kuvat ladattua kännykän kanssa ikkunan edessä seisoen. Toivottavasti suihkusta tulisi vielä lämmintä vettä riittävällä paineella, että saisin hiukset pestyä. Respassa oli sanottu, että vartija kiertää yöllä katsomassa. että autot ovat ok. Olisin ehkä ollut levollisemmin mielin, jos en olisi tiennyt tätä. Toivottavasti Cola-laatikko ja lentosukat pysyvät turvassa yön yli.