Ajamme tällä hetkellä samoja uria, joissa Äiti-maantie eli Route 66 on yhdistänyt Chicagon ja Santa Monican aina 80-luvulle asti. Silloin autoja alkoi olla yli vanhojen teiden vetoisuuden, ja piti rakentaa leveämmät ja nopeammat Interstatet korvaamaan niitä. Silloin myös Route 66 jäi uusien valtateiden alle. Yövyimme Elk Cityssä ja kävimme aamulla kaupungin museokompleksissa, johon kuuluu yksi lukuisista Route 66 museoista äitivaltatien varrella. Museo oli ihan mukava, kivasti tehty ja hienosti kunnossa pidetty. Route 66 museoon kuuluu 15 minuutin video USA:n liikenteen kehityksestä, ja video näytetään pienessä elokuvateatterissa. Itse näyttely on nopeasti katsottu.
Museokompleksiin kuuluu kymmeniä rakennuksia, joissa esitellään historiallista Oklahoman kaupunkia asemineen, kauppoineen, apteekkeineen, kirkkoineen, sepän pajoineen, farmeineen jne. Jollei olisi ollut niin kuuma päivä, illalla 114 Fahrenheitia, niin rakennuksia olisi voinut kuvata enemmänkin. Kylään kuului myös kaksi muuta museota, toinen maataloudesta ja toinen kaupunkiasumisesta.
Ja mikä parasta. Route 66 museon kyltti oli hjuuts!
Vanhasta Route 66 teistä on näillä leveyksillä vain lyhyitä pätkiä jäljellä, joten klassikkotieltä pitää koko ajan poiketa I-40 valtatielle. Ajoimme tänään vanhaa tietä Oklahoman Elk Cityssä, sekä Teksasin Shamrockissa ja Amarillossa. Harva kaupunki on pystynyt säilyttämään klassikkokaupunginosansa elinvoimaisena ja vauraana. Yritys näkyy, mutta esim. Shamrockissa historiallinen Route 66 keskusta oli tyhjää täynnä. Antiikkiliikkeen myyjäkin oli lounaalla.
Shamrockilla on ilmeisesti aika irlantilaiset juuret, ja pysähdyimme pääkadulla katsomassa Blarney Stone -kiveä ja St. Patrick replicaa. Olemme sen verran realisteja, että emme käyneet kiveä suutelemaan, vaikka opasteen mukaan se olisikin tuottanut meille onnea. Mutta kun seuraava toivomuslähde tulee vastaan, niin minulla on taskut täynnä dimeja, sekä viiden ja kymmenen sentin kolikoita, joista pääsen kätevästi eroon heittämällä ison määrän toiveita ilmoille.
Iltapäivällä saavuimme Amarilloon, ja ensimmäisenä törmäsimme Big Texan ravintolaan ja hotelliin. Kävimme Amarillossa 10 vuotta sitten kesällä 2008, jolloin pysähdyimme syömässä Big Texanin kuuluisassa pihviravintolassa. Tällä reissulla oli vielä niin aikainen iltapäivä, ettemme käyneet syömässä, mutta pysähdyimme silti ostoksilla Gift Shopissa ja ihmettelemässä hotellia hevostalleineen ja Texasin muotoisine uima-altaineen.
Amarillossa oli tänään yli 45 astetta lämmintä ja tuuli puhalsi hurjana. Note to myself, laita hiukset huomenna kiinni. Atlas Obscura -kohteita riittää vielä Texasissa. Isot buutsit, Cathedral of Junk ja valtava silmämuna saivat seuraa Amarillon jaloista. Piikkiaitaa ei viitsitty lähteä ylittämään, jottei nyt vaan sattuis mitään.
Cadillac Ranch, täällä taas. Kymmenen hiekkaan haudattua Cadillacia on saanut lisää maalia pintaansa kymmenessä vuodessa, ja tänään niistä yksi sai pintaansa suomalaisväriä. Paikalla oli kymmeniä ihmisiä. Lähtiessämme laskin kymmenen autoa, saman verran moottoripyöriä ja yhden pikkubussin. Kuumuus, kirkkaus ja tuuuuuuuuuuuuli loivat haasteelliset olosuhteet luomisen työlle, mutta päättäväistä taiteilijaa ne eivät estäneet.
Go Finland!
Yövymme Amarillossa Days Inn East -hotellissa. Hotellihuoneessa mölisee ilmastointikone, kun katsomme House Hunterseja ja minä kirjoitan blogiani. Laitettiin Pirkon villasukat jalkoihin, jottei varpaat palele.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti