Kehruuta

Viimeiset 26 tuntia ovat olleet erilaisia tiloja lentokentillä, autovuokraamoa, terminaalia, odotusaulaa, lentoparkkia, vain olennaisimmat mainitakseni. Lyhyt pomppu Arlandassa pidensi matka-aikaa 3-4 tunnilla, mutta säästi satasia. 

Kotimatkan pahimpia hetkiä olivat vuokramöhköstä luopuminen ja kävellen tallustamaan lähteminen Losin päässä. Olo helpottui, kun pääsimme isoista matkatatoista eroon, mutta toinen haaste oli 10 tunnin aikaero. Arlandaan saapuessamme oli aamu, mutta Losin ajassa olisimme vasta käyneet nukkumaan. Päivä meni siis zombieillessa, ja olen onnellinen, ettei minun tarvinnut istua auton ratin takana Vantaalta kotiin. Kuski Joonas tarvitsi ajotaukoja matkan varrella, ja toi meidät turvallisesti kotiin. Perheemme kolmas osapuoli noukittiin kyytiin Lahden Kukkilasta.

Voi sitä kehruun määrää, mikä kissasta lähtee, kun häntä on pidetty kolme viikkoa lemmikkihoitolan asiallisessa, mutta pienessä häkissä. Lajitoverien huudellessa viereisistä kämpistä. Isäntäväkeä näkemättä. Sitten yhtenä aurinkoisena iltapäivänä kissalan eteen kurvaa Superbee täynnä matkalaukkuja. Hyvä, että kissalaatikko mahtuu konttiin. Heti parin tunnin päästä pääsee omaan kotiin ja omalle terdelle, villitsemään ja risoja raapimapuita raatelemaan. Ou mään, se pistää arvostaan kotioloja.

Mutta kehrää myös emäntä. Kotona on kaikki hyvin. Postit on siistissä pinoissa. Herkut eli aikakauslehdet päällä, sitten sanomalehdet WL ja Hesari. Toisessa pinossa ovat kirjeet ja kolmannessa mainokset. Nurmikot on ajettu, ja talon sisällä kaikki on kunnossa. Laukutkin jaksettiin purkaa melkein kokonaan.

Kuski on unilla. Puoli-uninen kissa tsemppaa bloggaajaa. Bloggaaja voi kohta virkistyä, jollei heti lähde kuskin viereen koisimaan. Losissa kello on kaksi iltapäivällä. Vielä ehtisi katsoa yhden nähtävyyden, jollei huomenna olisi työpäivä!

Älä osta mitään päivä

Reissumme on edennyt niin vähillä shoppailuilla, että tälle menolle piti tulla stoppi jossakin vaiheessa. Se vaihe tuli nyt, matkamme viimeisenä päivänä. Outlettien kiertelyyn ei ollut aikaa, mutta matkalaukun täytettä löytyi ongelmitta merkkivaatemarketeista TJ Maxxista ja Marshalista. 

Shoppailupäivän lomassa vietimme tuntikausia autossa Losin ruuhkissa. Ajoimme San Bernardinosta länteen Burbankiin, jossa kävimme West Coast Customs pajalla viemässä sisälle hiekkaa kengänpohjissa ja jättämällä sormenjälkiä viritettyjen kiesien kylkiin. Ja ostamassa tietenkin WCC-peltikyltin Gas Monkey Garage kyltin kaveriksi. Saapuessamme paikalle pajan edustalle oli juuri tuotu virityslinjalta valmistunut Bentley, jonka kimalteleva kupariväri hohti auringossa. Valokuvaaja otti nopeasti referenssikuvat autosta.







Kukaan tervejärkinen ei lähtisi Los Angelesin perjantai-iltapäivän ruuhkaan vapaaehtoisesti ajamaan Burbankista LAX-lentokentälle. Google Map ehdotteli ajoajaksi puoltatoista tuntia moottoritietä pitkin. Moottoritiellä mateleminen on tylsää, joten päätimme ajaa kaupunginosien kautta pienempiä katuja pitkin. Aikaa siirtymään meni jotakuinkin puolitoista tuntia, mutta näkemistä riitti, kun ajoimme Hollywood-kirjainten edestä, käännyimme kiinalaisen teatterin nurkalta Hollywood bulevardille ja ajoimme Beverly Hillsin halki joka toisiin liikennevaloihin pysähtyen.

Hyvät luut

Reissumme kantavia ajatuksia oli käydä Texasin Wacossa katsomassa suosikki-remonttiohjelmamme Fixer Upperin kotikaupunkia ja ohjelman tekijöiden Joanna ja Chip Gainesin Magnolia Marketia. Nämä tavoitteet täyttyivät "with flaming colours", ja tuskin maltan odottaa sarjan viimeisen kauden loppujaksojen katsomista, kun pääsemme kotiin. Viime kesänä teimme Minniehaha-roadtripin Floridassa, jolloin tutustuimme uuteen remonttiohjelmaan nimeltä Good Bones. Siinä äiti ja tytär flippaavat eli ostavat asunnon halvalla, remontoivat ja myyvät kalliilla. Sarjaa olemme katsoneet edelleen tälläkin reissulla.

Pääkalloja ja luurankoja on löytynyt myös muualta reissumme varrelta. Las Vegasin Treasure Island kasinohotellin vanha lasikuituinen pääkallo on löytänyt paikkansa Neon Museosta. Museokierroksella pimeässä kunnostamattomasta hauraasta pääkallosta ei saanut hyvää kuvaa, mutta opas kertoi pääkallon näkyvän Google Mapsin satelliittikuvassa.

Niin hauska paikka kuin Las Vegas onkin, niin pari-kolme päivää kerrallaan on hyvä. Liikaa ääntä ja kaikkea tarjontaa, ei pysty sulattamaan kerralla enempää. Kasinot eivät ole kiinnostavia, eikä drinkkien juonti muovimukeista maistu. Kovaääninen musiikki menee luihin ja ytimiin. Strip on kuitenkin niin henkeäsalpaava, ja kaupungin historia on lyhykäisyydessäänkin niin ylivertainen, että tänne haluan palata takaisin. Ensi kerta onkin jo neljäs kerran.  


Lähdön päässä kävimme Shelbyllä. Toista kertaa, katsomassa kiesit ja hupparit, ja jatkoimme moottoritielle.


Las Vegasista etelään riittää aavikkoa, Mojaven autiomaa ja luurankoja. Poikkesimme tieltä Victorvillessa, jossa on satoja kaluttuja lentokoneita vanhalla lentokentällä, ja parikymmentätuhatta seisovaa VolksWagenin diesel-autoa odottamassa kohtaloaan. Paikka löytyi helposti Google Mapsin satellittikuvasta, ja kiertelimme hiekkateitä satelliittikuvien perässä ennen kuin näköalapaikka löytyi hiekkakuopan päältä. Jenkki oli käynyt mäen päällä nelivedolla, mutta vuokramöhkö jäi mäen alle, ja savolaisturistit kapusimme mäen päälle ihmettelemään pysäyttävää näköalaa.



Ajaessamme Vegasista takaisin Losiin, sinne mistä reissumme vajaa kolme viikkoa sitten alkoi, ylitimme vuoristoja ja liikenne lisääntyi. Näimme reissun ensimmäisen auto-onnettomuuden, joka oli sattunut hetkeä ennen.

Joonas on hulluna hummereihin, ei vaan niihin isoihin rumiin autoihin vaan myös niihin meheviin mereneläviin. Tienvarsimainoksista bongasimme San Manuel kasinon Serrano Buffetin Endless Lobster Feastin. Seisova hummeripöytä on tarjolla keskiviikkoisin ja torstaisin, ja suuntasimme sinne suoraan moottoritieltä. Paikalla meitä odotti kuitenkin pitkä 1-2 tunnin pituinen jono, joten pettyneinä palasimme Möhkölle ja jatkoimme matkaa motarin varren Soup Plantationin kautta kämpille.


Colton Holiday Innissä ei poppi tömise, mutta tavaravaunujunien pillien soitto havahduttaa ajatuksista säännöllisesti. Kotoisaa, mutta matka jatkuu vielä huomenna.

Tämä hullu kaupunki

Pari sanaa kasinohotellistamme the D Las Vegasista Fremont Streetillä. Hotelli oli aiemmin nimeltään Frizgerald ennenn kuin se remontoitiin ja nimettiin the D:ksi. Dee tarkoittaa Downtownia, lisäksi hotellin toisen omistajan nimi alkaa D-kirjaimella, ja kaveri on kotoisin Detroitistä. Mistään Danny-tribuutista tässä ei ole kyse. Las Vegasissa hotellien hintahaarukka on valtaisa, koska tarjontaa on niin monenlaista ja tarjontaa on. Isosta kasinohotellista voi saada hotellihuoneen 12 dollarin yöhintaan, mutta päälle lätkäistään vero ja "resort fee", jolloin ollaankin jo viidessäkympissä. Halvan huoneen ikkunasta avautuu näkymä parkkihalliin, eikä siinä ole esimerkiksi jääkaappia tai wifiä. Strip-näköalahuoneemme maksoi veroineen ja resorttimaksuineen noin 100 €/yö. Fremont Street on meluisa paikka, jossa Fremont Streetillä pauhaava musiikki kuuluu 26. kerroksen huoneeseemme selvästi. Emme ole järin herkkä-unisia, ja muutenkin halusimme Fremont-kokemuksen, joten mekkala on vaan hyväksyttävä.

Hotelli on vast'ikään remontoitu ja tekniikkaa on uusittu. Hotellin hissi esimerkiksi on hämmästyttävä. Korkeissa hotelleissa usein joutuu odottamaan hissiä pitkään, ja hissi pysähtyy eri kerroksissa. The D:ssä hissejä on viisi, jotka on nimetty A-E kirjaimin. Hisseille tullessa seinän paneelille näppäillään kerros, johon ollaan menossa, ja paneeli kertoo, että mille hissille mennään. Hissi tulee, siinä ei ole paikikkeita, mutta näytöltä näkee, missä kerroksissa hissi pysähtyy. Hissit ovat tehokkaita, ja vielä kertaakaan se ei ole pysähtynyt yhtä useammassa kerroksessa matkalla 26. kerrokseen. Brilliant!


Täytyy vielä mainita, että hotellin baaritiski on Vegasin pisin. Tiskin takana on kymmeniä töllöttimiä, josta tulee urheilua ja istuimien kohdalla on pelikoneet. Tässä kaupungissa ei ole aikaa hukattavaksi.

Tämäkin päivä oli kuuma, mutta se ei estänyt kahta savolaista kävelemästä yli kuutta kilometriä Fremontilta Stripille aina Harrahsille asti. Matkan varrelle sattui lukuisia hääkappeleita Drive-in kaistoineen, TV:stä tuttu panttilainaamo, ja hienoja muraaleja. Asunnottomat on näemmä ajettu pois Stripiltä, ja ongelma on siirtynyt ylemmäksi Fremontin kulmille, mikä muistuttaa Vegasin riemujen varjopuolista.




Kasinohotelli Stratosphere on Stripin pohjoispuolelle rakennettu viihdekeskus, josta Stripin suosituille kasinoille on pari kilometriä. Stratospheressä on torni, jossa on näköalatasanteet sisällä ja ulkona, sekä kolme "raidia" eli huvipuistovekotinta 350 metrin korkeudessa. Raidit olisi saanut ajaa 10 dollarin lisähintaan, ja kahdella kympillä olisi saanut ajaa raideja vuorokauden. SkyJump tornista olisi maksanut 119 dollaria ja valokuvapaketista kymppi päälle. Meistä kummastakaan ei ole tornista hyppimään, ja raidijonoissa jonottaminenkaan ei ole suurinta huvia, joten päädyimme ostamaan liput vain tornin näköalatasanteille.

Ylhäältä katsottuna kaupungin tuttujen paikkojen sijainnit ja välimatkat hahmottuvat. Ilmoista käsin näkee myös asioita, joita ei katutasossa näe. Keli täällä on aina hieno, joten pinta-alaltaan hurjan kokoinen kaupunki näkyy selkeästi. Strip kaartuu jyrkästi vasemmalle, ja sen legendaarisimmat kasinohotellit jäävät kuitenkin näkymättömiin.




Sisätasanteella näimme yhden SkyJumpin, ja ulkoilmatasanteella olivat tornin raidit. Jonoja ei ennakko-odotuksista huolimatta ollut, mutta jotenkin niitä oli mukavampi katsella kuin mennä kyytiin. Yksi raidi ajoi tornin reunan yli ja keinahti muutaman metrin alaspäin, toinen ampui turistin tornista yläilmoihin, ja kolmas pyöritti keinussa tornin ulkopuolella. Kieputin on mennyt kerran rikki ja ihmiset ovat pyörineet kiikussa puolitoista tuntia. Siinäpä olisi ollut vastinetta rahalle.





Alunperin meillä oli suunnitelma kävellä vain Stratospherelle, mutta välipalan jälkeen olo oli niin virkeä, että päätimme jatkaa Stripille niin pitkälle kuin paahtavassa helteessä jaksaisimme. Poikkesimme matkalla Palazzon ja Venetianin ostoskadulla, ja kävelimme aina Harrahsille saakka. Sieltä palasimme Fremontille bussilla. Saimme eturivin paikan ilmastoidun bussin toisesta kerroksesta, jolloin kävi mielessä, että olisimme voineet matkustaa bussilla jo menomatkalla...






Fremontilla on sairaala-teemainen Heart Attack Grill -ravintola, jossa hoitajat ottavat asiakkaat vastaan kuin potilaat sairaalassa. Potilaille puetaan sairaalamekot ja painavimmat punnitaan, koska yli 159 kiloiset asiakkaat syövät ilmaiseksi. Käyntimme aikana kaksi asiakasta sai ilmaiset hampurilaiset. Shotit tarjotaan pilleripurkeissa ja viini tippapullossa. Ajatuskin tippapulloviinistä oli niin mauton, että tilasin hampurilaisen ja sipulirenkaiden kaveriksi vaalean Blonde Nurse oluen. Heart Attack Grill lunasti lupauksensa siitä, että täällä oikeasti voi päästä hengestään. Tilasin pienimmän yhden pihvin hampurilaisen, kun skaalaa olisi ollut kahdeksaan. Lisukkeiksi tilatuista sipulirenkaista olisi riittänyt koko perheelle. Joonas selvitteli hoitajan nuhteiden pelossa tuplaburgerinsa pekoneineen, mutta ranskalaisiin ei tullut paljon aukkoa.




Heart Attack Grill on hauska ja surullinen paikka samassa paketissa. Amerikkalaisten suhtautuminen ruokaan ja lihavuuden hyväksyminen on vääristynyt, enkä välitä tukea sitä. Las Vegas on kuitenkin niin hullu kaupunki, että tämäkin oli koettava kerran elämässä. Ei siksi, että tukisin tätä sairasta ajatusmaailmaa, vaan siksi, että tämä on hauskaa. Ja saaman mahan täyteen.

Eikä tässä vielä kaikki. Auringon laskettua osallistuimme vielä Neon Museon opastetulle kierrokselle lähellä majapaikkaamme. Museon kassa oli opastanut meitä ottamaan Uberin reilun kilometrin matkalle Fremontilta museolle. Ohitimme kuitenkin paikallisen viisaudet ja kävelimme lyhyen matkan parin huonon korttelin läpi mennen tullen.

Neon Museo esittelee Vegasin tarinaa sen historiallisten valomainosten valossa. Museoon voi osallistua omatoimisesti päiväsaikaan, mutta pimeän laskeuduttua valot syttyvät ja oppaat vetävät kierroksia läpi yön.





Las Vegas on perustettu 1900-luvun alussa, ja se on alkanut kehittyä 30-luvulla Hooverin padon rakentamisen myötä, alkoholi- ja avioliittolakien vapautuessa samaan aikaan. Oppaamme Kim puhui alle 100-vanhoista tapahtumista historiallisina ja antiikkisina, mikä meitä ja paria saksalaista hieman huvitti. Amerikkalaisille historiallisuuden käsite on vähän toinen kuin meille. Neon-museokierros on joka tapauksessa hauska ja mielenkiintoinen kierros Las Vegasin menneisyyteen, värikkäisiin tapahtumiin ja muistutus siitä, että kaupunki muuttuu koko ajan ja nopeasti. Ja kaupungissa tehdään historiaa nopeammin kuin missään muussa maailman kaupungissa. Mitä oli viime kerralla, voi olla museossa seuraavalla vierailulla. Ja mitä oli kymmenen vuotta sitten, on todennäköisesti hävitetty. Kotiin kun pääsen, niin etsin vanhat Vegasin kuvat ja katson, mitä muutoksia näistä ajoista on tehty. Matkakaveri Joonaskin on viettänyt koko illan netissä tutkien Vegasin rakennuksia ja uusia hankkeita. Niissä riittää, ja mittakaava on rajaton